Olen viime viikkoina miettinyt aika paljon ystävyys- ja kaveruussuhteita. Ystävä- ja kaveripiiriin kuuluu edelleen ihmisiä lapsuudesta, ajalta ennen koulua ja sitten kouluajalta, sitten on ihmisiä, joihin olen tutustunut vasta lasten myötä. On ihmisiä, jotka jäävät pysyvästi elämääni ja sitten niitä, jotka vain käyvät ja jatkavat matkaansa, kuten minäkin.

Komennukseen liittyen kävin psykologisissa testeissä minäkin ja niissä tuli ilmi seikka, josta olen ollut itsekin tietoinen. En tarvitse ympärilleni kovin tiivistä ihmisjoukkoa, olen kyllä sosiaalinen, mutta samalla kuitenkin tarvitsen omaa tilaa olla yksin. Tiedostan, että olen tosi huono pitämään ihmisten kanssa yhteyttä. Välillä kyllä innostun ottamaan yhteyttä pitkänkin tauon jälkeen, mutta selkeästi yhteydenpidon tarvitsee olla kaksisuuntaista, että homma toimii. Hyvin harvassa on oman perheen lisäksi ne ihmiset, joita oikeasti tarvitsen elämässäni, mutta heihin ei onneksi tarvitse olla viikoittain yhteydessä, kunnon pohjatyö suhteelle on tehty jo aiemmin ja nyt riittää, kun sitä pitää edes silloin tällöin yllä. Tärkeimmät ystävät ovatkin lapsiemme kummeina ja toivottavasti ystävyyden lisäksi kummius pitää heidät aina lähellämme, jos ei fyysisesti, niin henkisesti ainakin.

Ikävä kyllä ystävyyden loppuminen ei ole aina itsestä kiinni, vaikka epäilemättä sitä asiaan itsekin vaikuttaa. Voi käydä niin, että ystävyys muuttuukin suhteeksi, jossa yhteyttä pidetään vain, kun tarvitaan apua. Jälkikäteen tajuaa, että hyväuskoisuutta ja auttamisenhalua onkin käytetty hyväksi ja sitä tulee jotenkin halpa ja tyhmä olo. Että näinkö se olikin, oliko sitä oikeaa ystävyyttä edes koskaan vai luulinko vain niin?

On siinä sosiaalisen verkon pienuudessa huonojakin puolia. Kyllä sitä välillä miettiin, että olisihan se kiva, jos voisi isommalla porukalla joskus tehdä jotain. Tavata siis välillä ihmisiä, käydä kylässä, reissata yhdessä, istua iltaa, mökkeillä jne., olisi se joskus kivaa. Nautin suunnattomasti taannoisesta vapaapäivästäni, kun yksikseni kävin ostoksilla, kahvilassa ja konsertissa, mutta kyllä mielessä kävi muutaman kerran, että miksi olen yksin, että pitäisikö kuitenkin koittaa olla sosiaalisempi.

Olen viime aikoina ollut jotenkin tosi väsynyt, iltaisin torkkunut sohvalla muun perheen metelöidessä ympärillä. Huomenna mies on firman pippaloissa ja perjantaina menee ystävän varpajaisiin. Molemmat menot on tosi ok, mutta silti rassaa ja ahdistaa ajatus, että sitä on vasta lauantaina seuraavan kerran apua täällä kotona. Huomenna ja perjantaina täytyy vielä viedä aamuisin esikoinen eskariinkin ja hakea 4 tunnin kuluttua pois, ensi viikolla alkaakin sitten loma. Huomenna mennään onneksi eskarin jälkeen mun siskolle kylään, mutta iltarumba on silti itse hoidettava ja perjantaiksi ei ole tiedossa mitään ohjelmaa... No, ehkä mä kestän...