Olen viime viikkoina miettinyt aika paljon ystävyys- ja
kaveruussuhteita. Ystävä- ja kaveripiiriin kuuluu edelleen ihmisiä
lapsuudesta, ajalta ennen koulua ja sitten kouluajalta, sitten on
ihmisiä, joihin olen tutustunut vasta lasten myötä. On ihmisiä, jotka
jäävät pysyvästi elämääni ja sitten niitä, jotka vain käyvät ja
jatkavat matkaansa, kuten minäkin.
Komennukseen liittyen kävin
psykologisissa testeissä minäkin ja niissä tuli ilmi seikka, josta olen
ollut itsekin tietoinen. En tarvitse ympärilleni kovin tiivistä
ihmisjoukkoa, olen kyllä sosiaalinen, mutta samalla kuitenkin tarvitsen
omaa tilaa olla yksin. Tiedostan, että olen tosi huono pitämään
ihmisten kanssa yhteyttä. Välillä kyllä innostun ottamaan yhteyttä
pitkänkin tauon jälkeen, mutta selkeästi yhteydenpidon tarvitsee olla
kaksisuuntaista, että homma toimii. Hyvin harvassa on oman perheen
lisäksi ne ihmiset, joita oikeasti tarvitsen elämässäni, mutta heihin
ei onneksi tarvitse olla viikoittain yhteydessä, kunnon pohjatyö
suhteelle on tehty jo aiemmin ja nyt riittää, kun sitä pitää edes
silloin tällöin yllä. Tärkeimmät ystävät ovatkin lapsiemme kummeina ja
toivottavasti ystävyyden lisäksi kummius pitää heidät aina lähellämme,
jos ei fyysisesti, niin henkisesti ainakin.
Ikävä kyllä
ystävyyden loppuminen ei ole aina itsestä kiinni, vaikka epäilemättä
sitä asiaan itsekin vaikuttaa. Voi käydä niin, että ystävyys muuttuukin
suhteeksi, jossa yhteyttä pidetään vain, kun tarvitaan apua.
Jälkikäteen tajuaa, että hyväuskoisuutta ja auttamisenhalua onkin
käytetty hyväksi ja sitä tulee jotenkin halpa ja tyhmä olo. Että näinkö
se olikin, oliko sitä oikeaa ystävyyttä edes koskaan vai luulinko vain
niin?
On siinä sosiaalisen verkon pienuudessa huonojakin puolia.
Kyllä sitä välillä miettiin, että olisihan se kiva, jos voisi isommalla
porukalla joskus tehdä jotain. Tavata siis välillä ihmisiä, käydä
kylässä, reissata yhdessä, istua iltaa, mökkeillä jne., olisi se joskus
kivaa. Nautin suunnattomasti taannoisesta vapaapäivästäni, kun
yksikseni kävin ostoksilla, kahvilassa ja konsertissa, mutta kyllä
mielessä kävi muutaman kerran, että miksi olen yksin, että pitäisikö
kuitenkin koittaa olla sosiaalisempi.
Olen viime aikoina ollut
jotenkin tosi väsynyt, iltaisin torkkunut sohvalla muun perheen
metelöidessä ympärillä. Huomenna mies on firman pippaloissa ja
perjantaina menee ystävän varpajaisiin. Molemmat menot on tosi ok,
mutta silti rassaa ja ahdistaa ajatus, että sitä on vasta lauantaina
seuraavan kerran apua täällä kotona. Huomenna ja perjantaina täytyy
vielä viedä aamuisin esikoinen eskariinkin ja hakea 4 tunnin kuluttua
pois, ensi viikolla alkaakin sitten loma. Huomenna mennään onneksi
eskarin jälkeen mun siskolle kylään, mutta iltarumba on silti itse
hoidettava ja perjantaiksi ei ole tiedossa mitään ohjelmaa... No, ehkä
mä kestän...
keskiviikko, 1. kesäkuu 2005
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.